Juhannuksen viettoa Väinölässä

Joka juhannus väinöläläiset kokoontuvat Ruohorantaan paistamaan kiuasgrillissä makkaraa ja tikkupullaa sekä juttelemaan ja vaihtamaan kuulumisia. Välillä rannassa innostutaan yhteislauluun ja joku saattaa käydä uida pulahtamassa viereiseltä laiturilta. Talkoovoimin jo vuonna 1963 rakennettu ja huolella kunnossa pidetty uima-, vene- ja palolaituri on kyläläisten ylpeys. Sen pysyttäminen ja käyttöoikeus on sittemmin vahvistettu Itä-Suomen ympäristölupaviranomaisen päätöksellä vuonna 2006.

Kyläläiset tulevat rantaan omia aikojaan illan mittaan, lapset telmivät ja leikkivät ja solmivat uusia tuttavuuksia, aikuiset päivittävät tapahtumia ja kertaavat vitsejä, joista on voinut vuosien saatossa tulla vakituista perinnettä ja pienten sisäpiirien juttuja. Kuten se, että Leena-rouvaa on leikkimielisesti pyydetty juhannussaunaan jo neljänkymmenen vuoden ajan, ja niin häntä tavan mukaan pyydellään myös tänä vuonna, peräti toistamiseen saman illan aikana – eikä hän tietenkään lähde!

Juhannuskokko sytytetään aina samaan aikaan Suomi-laivan lähestyessä säännöllisellä reitillään Äijälänsalmeen. Laiva lipuu Ruohorannan laiturin ohi ja kokkotulen roihutessa alusta tervehditään iloisesti. Kyläläiset keräävät itse kokkotarpeet hyvissä ajoin paikalle, ja aina joku huolehtii, että tulta riittää yhtä kauan kuin väki viihtyy rannassa. Kokko kuuluu kylän perinteeseen myös jokaisena pääsiäisenä, ja onpa siihen sytytetty roihu myös parina uutena vuotena tuomaan valoa pimeyteen.

Näin kertoo Ruohorannan juhannusperinteen synnystä väinöläläinen kulttuuripersoona, muusikko ja äänisuunnittelija Seppo Niemi:

”Ruohorannan laituri on rakennettu 1960-luvun alussa pelastuslaituriksi. Me muutimme Väinölään 1980-luvun alussa. Laituri oli harmaa ja tikkuinen mutta ihan kulkukelpoinen, silti jollakin tapaa unohdetun oloinen. Vietimme laiturirannassa muutaman tunnin eräänä juhannuksena, siis Maria ja minä. Ruohorannantie oli silloin pensaiden reunustama tunneli, jonka päästä ei järveä juuri nähnyt. Ensimmäinen talo, Ossi ja Mirja Leinosen talo, rakennettiin 1980-luvun loppupuolella tienvarren koivikkoon. Vähän myöhemmin Leinosen Veikko rakensi oman talonsa serkkunsa Ossin viereen. Lopuksi Sopukasta tuli Veikon sisko Ritva miehensä Saarikon Markun kanssa Ruohorantaan, he siis rakensivat sen kolmannen talon, valkean.

Maria ja minä olimme kaikkina kesinä käyneet uimassa Ruohorannassa, meillä kun Väinölään muuttaessamme ei ollut vesijohtoa eikä saunaa, ne tulivat myöhemmin. Lähin naapurimme Lampisen Oku sanoi että "Eihän siellä enää kukaan ui!" Me uimme, ja meidän jälkeemme alkoi näkyä lapsia polskimassa, ja tilannehan muuttui täysin tulevina vuosina.

Me olimme Marian kanssa viettäneet juhannuksia siellä täällä Keski-Suomessa tai Pohjanmaalla. Kun tyttömme Hanna oli vuoden ikäinen, ja meillä oli talon iso remontti tehty, päätimme jäädä omaan rantaan juhannusta viettämään. Emme lähtisi mihinkään muualle hötkyilemään. Oli vuosi 1991. Kokosin remontista jääneitä puita kärryyn ja vein Ruohorantaan. Ossi ja Mirja sekä Hannaa vuotta vanhempi Suvi-Tuuli olivat kotonaan juhannukseen valmistautumassa. Kutsuin Ossia mukaan. Leinoset tulivat. Silloin ensimmäisenä Ruohorannan juhannuksena kokolla olivat paitsi Leinoset ja meidän perhe, myös minun sisareni miehensä kanssa ja veljeni, oululaisia. Meillä oli kitarat mukana, ja soitto soi!

Parina seuraavana vuonna kävi niin, että Leinoset olivat Koillismaalla sukuloimassa juhannuksen aikaan, ja Ruohorannassa oli vain meitä Pohjanmaalta tulleita Niemiä. Aina silti soitettiin. Vuosien varrella väkeä alkoi olla enemmän, ja hienon lisän juhannuksiin toi se, kun Äijälän väki tuli ulkomaalaisine vieraineenkin vakituisesti juhannusiltoihin. Vuosien ajan Bella-poni kuljetti kärryissään lapsia ja aikuisiakin. Mm. minun äitini  koki vuosituhannen vaihteen tienoilla tämän muutaman sadan metrin kävelyn vaikeaksi, jalat olivat kipeät, mutta Bellan kyyti toi hänetkin juhannusjuhliin.

Alusta lähtien olen ilmoittanut niin poliisille kuin palolaitokselle ja viime vuosina pelastuslaitokselle tästä  juhannuskokkoasiasta. Vaajakosken palopäällikkö on parina vuonna käynyt paikalla iltapäivällä ja sanonut että "Onpa hyvin ja asianmukaisesti tehty juhlapaikka ja kokko!"

Vuosien varrella väkimäärä kasvoi huimasti, tuli kymmeniä, jopa yli sata ihmistä. Mitään ohjelmaa ei koskaan ole järjestetty, mutta kitaroilla olemme soittaneet, on myös laulettu. Edesmennyt Allan Leinonen oli viulunsa ja mandoliininsa kanssa vakiosoittaja. Minun bändikavereitani on joskus ollut laulamassa. Sylvikin alkoi käydä kaksirivisensä kanssa rannassa. Eräs pariskunta, tulokkaita Väinölässä silloin, kertoi että asunnonvälityksessä oli kerrottu "Teillähän on sitten siellä myös mukava juhannusperinne!" En tiedä, mistä asia oli asunnonvälitykseenkin levinnyt!”

Tänä vuonna kylän runoilija ja haitaristi Sylvi on tavan mukaan paikalla. Hän kertoo aikoneensa ottaa 2-rivisen haitarinsa mukaan, mutta on sittenkin jättänyt sen kotiinsa. Tähän Sylvin 2-riviseen liittyy myös eräs Ruohoranta-perinne, sillä monena vuonna juttu menee juuri tätä latua: Sylvi tulee paikan päälle ilman hanuriaan. Sitten häntä maanitellaan hakemaan se, ja lopuksi Sylvi saattajanaan joku kylän monista herrasmiehistä käväisee Äijälää vastapäätä olevassa Sylvin talossa ja hakee soittimen.

Sää pysyy koko juhannusillan kohtuullisena ja pientä sateen ripsettä seuraa upea luonnonnäytös, kun vastapäisen Samulinniemen taakse ilmestyy ensin katkonainen kaksoissateenkaari. Sen värit voimistuvat asteittain juhannusyön siniharmaata taivasta vasten, ja pian upea värikaari nousee jo korkealla Päijänteen yllä ja laskee jonnekin kauas Väinölän kylän taakse. Sateenkaaren alla lentelevien lokkien vatsat välkähtelevät erikoisen valkeina taivaan väriloistoa vasten. Voi ihmettä! Juhannusyön sateenkaari valoa hohtavine lokkeineen kruunaa juhannusyön juhlan. 

Luonnonnäytelmän kokeminen yhdessä on elämys, joka pysyy kyläläisten mielessä pitkään.